Kesätyömuistoja, osa 3: teatteritöissä ja jälleen mansikanmyyjänä

Helsingin Sanomissa oli äskettäin juttua kesätöitten saannin vaikeudesta. Lukijat olivat myös kertoneet hauskoja muistojaan monenlaisista kesätöistä. Tuli mieleen jakaa muutamia omiakin kesätyömuistoja kanssanne, kun ne vielä ovat tuoreehkossa muistissa. Kertokaa tekin omianne kommentteihin!

Aloitan opiskeluaikaa edeltäneistä kesätöistäni, koska nekin ovat kehittäneet niitä taitojani, joita olen tarvinnut opiskelussa. Sitä paitsi samoissa tehtävissä työskentelee parhaillaan moni opiskelijakollegani, joten nämä kesätyöt eivät ole mitenkään ikään tai aikaan sidottuja.

Teatteritöissä

Ylioppilaskirjoituksia edeltäneenä kesänä 2006 en hakeutunut palkkatöihin, koska halusin keskittyä luku-urakkaan. Se oli ihan viisas valinta, koska päädyin kesäksi taiteellisiin ja töihin. Työstin ystäväni T.:n kanssa teatterillemme syksyn koko illan näytelmän dramatisoinnin ja musiikit. Tulin samalla tehneeksi myös tuottajan töitä. Mainio ja sangen opettavainen kokemus!

Sepän emäntä odottelee museovieraita.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä kesänä 2007 olin myyntityöni lisäksi järjestämässä paikallishistoriaan perustuvia, dramatisoituja kiertokävelyjä mäntsäläläisellä Sepänmäen käsityömuseoalueella. Toimiva yhteistyö teatteriystäväni T.:n kanssa jatkui siten, että hän kirjoitti näytelmän ja minä tuotin, markkinoin ja hoidin yhteydenpidon toimijoitten kesken. Esitimme samaa näytelmää viikonloppuisin myös kesällä 2008, jolloin olin jo opiskellut yhden vuoden ja työskentelin toimittajana Helsingissä.

Tunnen museon rakennusten jokaisen kolkan oikein hyvin, ja kesäkuumuudessa muistelen usein kaihoten näitten vanhojen tupien viileyttä. Oli kiehtovaa perehtyä taloissa asuneitten ihmisten elämään ja paikallishistoriaan ja opetella kertomaan yksityiskohtaista tietoa tarinallisesti. Ilmeni, että lukioni rehtorin perhe on asunut kuvan esittämässä tuvassa! Saksalaisille vieraille solkkasin siansaksaa, ja useammin sai käyttää englantia.

Jälleen mansikanmyyjänä

Tuoreena ylioppilaana ja pääsykoetuloksia jännittäen työskentelin taas torimyyjänä. Tällä kertaa olin eri yrittäjän hommissa erään marketin sisätiloissa (mitkä fasiliteetit!) ja kauppaamassa vain mansikoita ja herneitä. Oli vähemmän hintoja muistettavana, ja tuotteita säilytettiin marketin kylmävarastossa, joten tyhjentyneeseen myyntipöytään sai heti täydennystä. Työ ei ollut ihan yksinäistä, vaikka olinkin myyjänä yksin, sillä useita kertoja päivässä seurana kävi tuotteita myyntipisteeltä toiselle kuljettanut miekkonen. Hän puhui äidinkielenään venäjää ja oli riemuissaan, kun saattoi jutella jonkun kanssa.

Kuukauden aikana myin melkein 5 000 kiloa mansikoita. Työsuhde-etuna herkistyin mansikoille niin, etten muutamaan vuoteen voinut edes kulkea mansikoitten ohi aivastelematta. Eikä niitä kyllä olisi tehnyt mieli syödäkään. Ikävämpinä päivänä myyntipöydän takana tsemppasin itseäni laskemalla, mitä kaikkea voin ansaitsemillani tuloilla hankkia omaan opiskelijakämppään: lautanen, lautanen, lautanen, lautanen, leivänpaahdin, lautanen, lautanen, kahvinkeitin... Se ihme kyllä motivoi! :D

Kesätöistä opittua

Opin vastuullista rahan käsittelyä ja laskemaan nopeasti haastaviakin laskelmia. Sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot kehittyivät paitsi työtovereitten myös asiakkaitten kanssa toimiessa. Karjalaisesta perimästäni puskeva myynti- ja bisneshenkisyys puhkesi kukkaansa. Olen tosi hyvä tinkimään ja laatimaan räätälöityjä erikoistarjouksia! Saan asiakkaani haluamaan aina vähän lisää esimerkiksi vinkkaamalla ruoanlaitto-ohjeita.

Elintarvikkeitten oikeanlainen käsittely onnistuu, samoin erilaisten myyntikojujen, -pöytien ja -rakennelmien kasaaminen. Stressinhallinta-, ongelmanratkaisu- ja kaikenlaiset macgyverointitaidot kohenivat. Ennen kaikkea opin olemaan kaikenlaisissa tilanteissa iloisen oloinen, reipas ja helposti lähestyttävä asiakaspalvelija. Opin myös kestämään pienoisen pettymyksen, kun en vielä ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä kesänä saanut tavoittelemaani työtä. Siihen piti kasvaa vielä yhden vuoden ajan. Kerron lisää seuraavassa osassa. :)

Kurkkaa myös muut kesätyömuistot!

• Isosena, muusikkona ja managerina
• Torimyyjänä
• Toimittajana

Luukku 18: Englannin pikakurssi jatkuu

Tiistaina olin maanantain tapaan kyläsihteerin sijaisena. Toimistolla oli paljon vauhdikkaampi meininki, koska survival kitejä palautettiin edellispäivää enemmän, ja muitakin asiakkaita kävi runsaammin. Sain toden teolla harjoitella englannin puhumista, ja puhelimessakin piti yrittää solkata useaan otteeseen. Olen vähän arastellut englannin puhumista, koska en mielestäni osaa sitä mitenkään kovin hyvin (tai sitten kielitaitoinen akateeminen ympäristö hämää ja rimani on liian korkealla). Asiakaspalvelutilanteissa on kuitenkin pakko saada ymmärrettyä ja selitettyä asia, ja se vaikuttaa tehokkaalta treeniltä. Selviän englannillani oikein hyvin töissä, mutta arkielämän monivivahteisissa keskusteluissa en pysty ilmaisemaan itseäni niin hyvin kuin haluaisin. No, lisää harjoitusta vain.

Lahjaksi saamani suloinen lasilintu kopperoineen.

Tällaisissa lyhyissä sijaisuuksissa pääsee mukavasti kokeilemaan omia kykyjään ja rajojaan. Olen huomannut, että nautin ihmisten kanssa työskentelystä. Olen oppinut neuvomaan ja selittämään asioita aika hyvin (mistä on varmasti hyötyä myös opettajan ammatissa – tai sitten taito on syy eikä seuraus). Lisäksi tykkään tarjota enemmän kuin mitä asiakas odottaa, oli se sitten apua, ystävällisyyttä tai vaikkapa tuotteita. Yksikin vaihto-opiskelijapoika poistui toimistolta melkein tippa linssissä ja vuolaasti kiitellen: "You've been extremely helpful!" (Tämä siksi, että muun muassa annoin hänelle kartan ja merkitsin siihen reitin, mitä pitkin hän pääsee Kortepohjasta keskustaan.) Työn tekemisestä hyvin tulee iloinen mieli, ja teen kernaasti parhaani. Pyrin olemaan edes jossain määrin yhtä mainio asiakaspalvelija kuin oikea kyläsihteeri. Ylioppilaskunta ja Kortepohjan ylioppilaskylä voivat olla tyytyväisiä, että heillä on palveluksessaan niin taitava ja altis kyläsihteeri!

Työpäivän jälkeen siivosin kämppää joulukuntoon ja harjoittelin asteikkojen laulamista. Olin iloinen siitä, että olin ehtinyt postittaa viimeiset joulukortit aiemmin päivällä, kun postilokerossa oli tervehdyksiä vaikka keneltä. Lisäksi olin tyytyväinen, että ansaitsin parin päivän sijaisuudesta hieman taskurahaa kevääksi. Työ oli kivaa ja opettavaista, ja työmatkakin taisi olla peräti 40 metriä.

Luukku 14: Joukon päivänä tyhmyys tiivistyy

Perjantai olisi yhtä hyvin voinut olla 13. päivä. Onnistuin möhlimään niin monta asiaa, ettei päivästä jäänyt käteen paljon mitään. Ilmeisesti olin noussut väärällä jalalla ja ajautunut välittömästi päin mäntyä.

Puolen päivän jälkeen menin Kortepohjan kyläsihteerin toimistolle perehtyäkseni uuden toimiston toimintaperiaatteisiin. Kävimme kyläsihteerin kanssa läpi toimistorutiinit ja vaihto-opiskelijoitten survival kit -pakkausten vastaanoton. Perehdytyksen tarkoituksena oli harjoitella seuraavaa viikkoa varten, koska olin tulossa kyläsihteerin sijaiseksi pariksi päiväksi. Olen aikaisemminkin ollut samoissa hommissa, joten systeemi oli jokseenkin tuttu. Uudet toimistotilat (ravintola Rentukan alakerrassa) aiheuttavat pestiin kuitenkin monia muutoksia. Uuteen toimistoon ei esimerkiksi tarvitse pukeutua nelinkertaisiin vaatteisiin, koska siellä toimii lämmitys.

Työperehdytyksen jälkeen tulin kotiin ja aloin tehdä lähtöä kirjastolle. Satuin vilkaisemaan nettiä, ja kuinka ollakaan, yo-kirjasto tiedotti Facebook-sivullaan, että paikka ollaan juuri sulkemassa. Ihmettelin, mutta hoksasin sitten tutustua joulunajan poikkeusaikatauluihin. Hiisi vieköön! Tarkoituksenani oli mennä lukemaan muuatta mokomaa lukusalikirjaa SEKÄ lauantaina ETTÄ sunnuntaina, mutta nyt oli heitettävä pyyhe kehään ja iskettävä hanskat ensin tiskiin ja sitten naulaan. Soimasin itseäni siitä, etten ollut aiemmin tullut ajatelleeksi mahdollisia aikataulupoikkeuksia. Se siitä viikonloppuopiskelusta sitten.

Suivaantuneena koetin keksiä jotain vaihtoehtoista älyllistä tekemistä, ja päädyin opiskelemaan esperantoa Muzzy-nimisen karvarullikan opastamana. Muistan lapsena katsoneeni "Masia" telkasta ja tykänneeni siitä. Aika huvittavaltahan tuo animaatio nyt näyttää... Myös vanhojen tv-ohjelmien hidastempoisuus jaksaa aina yllättää. Ja eipä tuo esperanton kielikään ole tainnut juuri menestyä.

Illalla olisin halunnut päästä katsomaan erästä kiinnostavaa keikkaa, mutta sen liput oli tietysti myyty loppuun. Aika yllättävää, että Vakiopaine myydään täyteen vielä näinkin pitkällä joulukuuta. Tarinan opetus olkoon siis, että liput kannattaa hommata ajoissa.

Luukku 12: Joulutunnelma hyökkää takavasemmalta

Keskiviikkona päivän epistola (kreikk. ἐπιστολή, epistolē, 'kirje') kuului siten, että olin menevä muutaman muun opiskelijalähettilään kanssa Jyväskylän lyseolle kertomaan yliopisto-opiskelusta. Ydintehtäviämme siis. Olimme suunnitelleet porukalla hienon spektaakkelin. Valitettavasti yksi lähettiläistä oli sairastunut, joten meitä jäi jäljelle trio.

Lyseon lukio oli helppo löytää, ja opinto-ohjaajat löysivät meidät heti aulasta. Olimme Jarkon kanssa paikalla hyvissä ajoin, ja Aapokin ilmestyi pian. Meidän lisäksemme opiskelustaan kertomassa oli eräs Oxfordin heppu. Ennen esittelyjä pääsimme vähäksi aikaa hengaamaan opettajainhuoneeseen. Tapojeni mukaisesti vakoilin työyhteisöä ja koulun meininkiä, jos vaikka joskus sattuisin siellä työskentelemään. Yllätyksekseni bongasin käytävillä useita tuttuja naamoja, entisiä norssilaisia eli normaalikoulun oppilaita, joita olin opettanut edellisvuotisessa opetusharjoittelussa. Ja löytyipä opettajainhuoneesta muuan tuttu suomen alumni (eli entinen opiskelija), minua pari vuotta aiemmin aloittanut H. J., joka oli lyseolla sijaisena. Äikänopettajan koulutuksella siis oikeasti työllistyy hyvin!

Saimme Aapon kanssa pitää yhteisen esittelyn vajaalle parillekymmenelle fiksulle nuorelle, ja Jarkolla oli toisessa luokassa oma kuulijakuntansa. Aapo opiskelee puheviestintää, ja aihe sopi hyvin suomen kieleen ja äidinkielenopettajaopiskelijuuteen. Oli tosi kivaa esiintyä alansa taitajan kanssa! Näppärästi vuoropuheluksi jäsentynyt esityksemme tuntui kiinnostavan ja huvittavan myös oppilaita, ja lyseolaiset uskalsivat kysellä oppiaineista ja mm. opiskelija-asuntojen saatavuudesta. Jyväskylän opiskelija-asunnoista kiinnostuneitten kannattaa vilkaista tätä ja tätä aiempaa blogikirjoitustani, joissa vedän kotiin eli Kortepohjaan päin. Myös opiskelemaan pääsy hakemisineen ja kokeineen kiinnosti. Vinkkasin kokeilemaan yliopistomme pistelaskuria, joka löytyy täältä.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan myös Aapon saman vierailukäynnin pohjalta laatimaan blogikirjoitukseen "Jouluevankeliumi: seksiä, sekoilua ja ilosanomaa"!

Esityksen jälkeen menimme Aapon kanssa jatkoille Ilokiveen. Ruokalistalla sattui olemaan perinteinen jouluateria eli kaikkia jouluherkkuja ja jälkiruoaksi joulutorttukahvit. Mikä tuuri! Seuraan liittyi myös ystäväni R., ja kun olin esittelemässä häntä Aapolle, paljastui, että he ovatkin jo tuttuja kiinan kielen kurssilta. Olisihan se pitänyt arvata. Yliopistossa tuntuu olevan niin pienet piirit, että melkein kaikki tuntevat toisensa aina jotain kautta. :0)

Jyväskylän kaupunginkirkko.

Miellyttävän myöhäislounaan ja jostain takavasemmalta hyökkäävän joulutunnelman myötä ajauduimme tietysti kirjastolle. Siellä ei kuitenkaan tullut luuhattua kovin kauan, koska jatkoimme R.:n ja ystäväni M.:n kanssa kaupunginkirkkoon Seminaarinmäen kauneimpiin joululauluihin. Tässä ihastuttavassa, perinteikkäässä tapahtumassa lauletaan Jyväskylän seminaarin käyneitten tyyppien joululauluja, joita on paljon. Esimerkiksi Kello löi jo viisi ja No onkos tullut kesä ovat jyväskyläläistä alkuperää. Itävaltalainen Jouluyö, juhlayö on esitetty ensimmäistä kertaa suomeksi juuri Jyväskylän kaupunginkirkossa. Yhteislaulutilaisuudessa kokee olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta, ja vuosisatoja vanhat sävelmät ja sanoitukset saavat joka joulu uusia sävyjä. Seminaarinmäen kauneimmat joululaulut on ehkä kaunein ja herkin tapahtuma, johon pääsee vuosittain osallistumaan. Suosittelen erittäin lämpimästi!

Luukku 11: Ylikuumentuneet aivot

Tiistaina Suuri graduseminaari (SGS) jatkui neljällätoista esitelmällä. Itse sain rentoutua ja seurata muitten esityksiä ilman turhaa jännittämistä, koska oma esitykseni oli ollut jo edellisenä päivänä. Päivän ohjelmassa oli  taas useita suomi toisena kielenä (s2) -aiheita, mikä kertoo erikoistumisalan suosiosta. Muuten puhuttiin taas kääntämisestä, diskursseista, metaforista ja perinteisistä kielitieteellisistä aiheista kuten svetisismeistä ja nykypuhekielen -ttA-johtimisista uudisverbeistä (jälkimmäinen on ystäväni R.:n erittäin kiinnostava tutkimus).

Tutkimusten esittelyt kestivät vain aamupäivän, ja tauolla tarjottiin ainejärjestömme Sanen ihanien emäntien kahvia ja joulutorttuja. Jäähdyttelystä huolimatta ajattelukeskus tuntui jo aika rasittuneelta aikaisten aamuherätysten ja huomattavan tietomäärän omaksumisen ja prosessoinnin vuoksi. Kävimme H.:n, R.:n ja J.:n kanssa lounaalla Menuetissa, ja jo silloin alkoi olla vaikeaa muistaa yksittäisiä sanoja tai joulumessujen lopussa laulettavan laulun nimeä tai muuta sellaista.

Ilmeeni kun aivot ylikuumenevat.

Jalat johdattivat taas sinne, minne aina, eli kirjaston kahvilaan. Ajattelin uhkarohkeasti kahlata vielä gradukirjallisuutta, koska haluan saada erään tärkeän lähdeteoksen luettua ennen joululomaa. Lukemisen kimppuun en kuitenkaan tullut ryhtyneeksi kovin pian, koska hilpeä ja vilkkusilmäinen toverimme, englannin kieltä opiskeleva J. (äh näitä samoja nimikirjaimia) tuli kertomaan mahtavia juttuja englantilaisten ja portugalilaisten sanojen etymologioista. Saimme muun muassa kuulla, että guacamole tarkoittaa 'kiveskastiketta', ja että kookospähkinä on nimetty portugalilaisen kallopäisen peikon Cocon mukaan. Sanojen alkuperät ovat hirmuisen mielenkiintoisia ja kertovat aikansa kulttuurista enemmän kuin, öö, tuhat sanaa.

Pöytäseura vaihtui pariin otteeseen. Välillä luin kirjaani ja totesin, että uuden tiedon omaksumiskykyni alkoi olla nollassa. Takkinsa sisälle juuttunut toveri L. ilmestyi jälleen ilahduttamaan minua riemukkaalla seurallaan. Pohdimme muun muassa Berlinin & Kayn värikategorioita ja harrastimme päässälaskentoa. Jokseenkin helppo päässälasku vääntyi varsin vaikeaksi, ja olin varma, että aivoni tilttaavat lopullisesti. Ne kestivät kuitenkin vielä yhden sangen abstraktilla tasolla kulkeneen keskustelun muuan miehen, melkein-tohtori I.:n kanssa. Loppuillan kulutin sitten sellaisiin juttuihin, joissa ei tarvinnut ajatella yhtikäs yhtään. On mahtavaa vuorotellen seikkailla älyllisen kapasiteettinsa ylärajoilla ja jossain ameeban suoritustasolla.