Tiistaina Suuri graduseminaari (SGS) jatkui neljällätoista esitelmällä. Itse sain rentoutua ja seurata muitten esityksiä ilman turhaa jännittämistä, koska oma esitykseni oli ollut jo edellisenä päivänä. Päivän ohjelmassa oli taas useita suomi toisena kielenä (s2) -aiheita, mikä kertoo erikoistumisalan suosiosta. Muuten puhuttiin taas kääntämisestä, diskursseista, metaforista ja perinteisistä kielitieteellisistä aiheista kuten svetisismeistä ja nykypuhekielen -ttA-johtimisista uudisverbeistä (jälkimmäinen on ystäväni
R.:n erittäin kiinnostava tutkimus).
Tutkimusten esittelyt kestivät vain aamupäivän, ja tauolla tarjottiin ainejärjestömme Sanen ihanien emäntien kahvia ja joulutorttuja. Jäähdyttelystä huolimatta ajattelukeskus tuntui jo aika rasittuneelta aikaisten aamuherätysten ja huomattavan tietomäärän omaksumisen ja prosessoinnin vuoksi. Kävimme
H.:n, R.:n ja
J.:n kanssa lounaalla Menuetissa, ja jo silloin alkoi olla vaikeaa muistaa yksittäisiä sanoja tai joulumessujen lopussa laulettavan laulun nimeä tai muuta sellaista.
 |
| Ilmeeni kun aivot ylikuumenevat. |
Jalat johdattivat taas sinne, minne aina, eli kirjaston kahvilaan. Ajattelin uhkarohkeasti kahlata vielä gradukirjallisuutta, koska haluan saada erään tärkeän lähdeteoksen luettua ennen joululomaa. Lukemisen kimppuun en kuitenkaan tullut ryhtyneeksi kovin pian, koska hilpeä ja vilkkusilmäinen toverimme, englannin kieltä opiskeleva
J. (äh näitä samoja nimikirjaimia) tuli kertomaan mahtavia juttuja englantilaisten ja portugalilaisten sanojen etymologioista. Saimme muun muassa kuulla, että
guacamole tarkoittaa 'kiveskastiketta', ja että kookospähkinä on nimetty portugalilaisen kallopäisen peikon Cocon mukaan. Sanojen alkuperät ovat hirmuisen mielenkiintoisia ja kertovat aikansa kulttuurista enemmän kuin, öö, tuhat sanaa.
Pöytäseura vaihtui pariin otteeseen. Välillä luin kirjaani ja totesin, että uuden tiedon omaksumiskykyni alkoi olla nollassa. Takkinsa sisälle juuttunut toveri
L. ilmestyi jälleen ilahduttamaan minua riemukkaalla seurallaan. Pohdimme muun muassa Berlinin & Kayn värikategorioita ja harrastimme päässälaskentoa. Jokseenkin helppo päässälasku vääntyi varsin vaikeaksi, ja olin varma, että aivoni tilttaavat lopullisesti. Ne kestivät kuitenkin vielä yhden sangen abstraktilla tasolla kulkeneen keskustelun muuan miehen, melkein-tohtori
I.:n kanssa. Loppuillan kulutin sitten sellaisiin juttuihin, joissa ei tarvinnut ajatella yhtikäs yhtään. On mahtavaa vuorotellen seikkailla älyllisen kapasiteettinsa ylärajoilla ja jossain ameeban suoritustasolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti